tiistai 13. joulukuuta 2011

Unohtuneet


Otin eilen pitkästä aikaa kameran mukaan kävelylle. Kotimme lähellä on kaksi vanhaa talonpaikkaa, ja halusin kuvata ne, etteivät ne aivan katoa. Sammaloituneet kivet ja sateisen yksitotinen, harmaa maisema kyllä antoivat todella kadonneen ja pysähtyneen vaikutelman.


Ensimmäisten kuvien syypää on tuo tuoli. Olen katsonut sitä ennenkin kaukaa ja ajatellut, että syyskampa-kuvasarjan (jota en sitten enää jatkanut, kun lokakuun loppu eli haasteen loppumisajankohta tuli vastaan) innostamana voisin kuvata tuota tuolia eri vuodenaikoina. Jotenkin liikuttavaa, että vuodet kuluvat, mutta tuoli vain nököttää paikoillaan.


Tuolitontilta löytyi muutakin mieltäni kutkuttavaa. Sammaloituneita vanhoja tiiliä, miten sympaattisia!



Erityisesti tämä mikä-lie-rauta jäi häiritsemään. Ihan tunsin, että siitä pitäisi tehdä jotain, ja nostin raudan jo käteenikin. Sitten laskin sen alas. Olkoon tuolla, kunnes keksin, mitä siitä muka saisi.




Myös hieman kauempana oleva muinaisen ison maatalon pihapiiri on varsin mielikuvituksellinen paikka. Nyt kaljuun vuodenaikaan se on samaan aikaan satumainen ja surullinen, yhtäältä uhkaava tai vähän pelottava ja toisaalta rauhallinen. Oksaviidakossa on jotain ikiaikaista.


Oikeasti viidakko ei ole ikiaikainen, sillä siellä täällä puissa on värillisiä nauhoja. Kaupunki on käynyt merkitsemässä, mitkä puut säästetään, mitkä saavat lähteä. Korkea aika siis kameran kanssa retkeilyyn, että saa edes kuvat muistoksi. (Kesäkuvia samasta kohteesta on viimekesäisessä Salainen puutarha -kirjabloggauksessani.)





Unohtunut tuntuu olevan nyt muutenkin teemana luonnossa. Joku on unohtanut maisemasta värit. 

5 kommenttia:

  1. Kaunista ja kiehtovaa. Tuo raudankappaleen kanssa koetun tuntemuksen tunnistan minäkin, ja tontiltani löytyy oikeasti kaikenlaista rautaromua sekä maasta että taloista. Sitä sitten on pihalla vähän kaikenlaisessa muodossa, kun siitä todellakin pitää tehdä jotakin!

    VastaaPoista
  2. Sinä onnekas, oma rautaromuvarasto! :) Luulen, että olen keksinyt tuolle eilen löytyneelle romuraudelle jonkun funktion viimeistään keväällä. Sitten voin hakea sen omalle pihalle ja pitää sitä siellä pari vuotta odottamassa, että ryhdyn sanoista tekoihin.

    VastaaPoista
  3. Onpa tosiaan kiehtovat paikat! Heti alkoi mielikuvitus tekemään töitä, vaikka vain kuvissa pääsi retkellesi mukaan.. Kiitos :)

    VastaaPoista
  4. Onpa kauniita kuvia, vaikka maisema onkin ankeahkon sävyinen tähän aikaan vuodesta. Ehkä tuo paljaus kiehtoo, se ikäänkuin paljastaa kaiken näkyviin.
    Mä olen rohmunnut kotiin vanhoja tiiliä kun lähistöllä on talojen rauniota ja siihen rakennetaan uusi asuinalue. Tiedän, että ne menis sitten ihan hukkaan.

    VastaaPoista
  5. Maikki, samaa mieltä, tuollaiset paikat ovat mielikuvituksellisia. En ole varma, haluaisinko edes tietää tarkasti, mitä siellä on oikeasti ollut - siinä menisivät hyvät kuvitelmat pilalle. :)

    Elämäni matkat, minusta tämä väritön maisema on tavallaan kaunis, kun se on niin tasapainoinen ja rauhoittava. Mutta jos valitsemaan pääsisin, niin toki valitsisin mieluummin alkukevään kirkuvan, suorastaan ilakoivan vihreyden, kyllä se vetoaa enemmän tunteisiin. :)

    Hienoa, että olet päässyt rohmuamaan tiiliä ja pelastanut ne. Ehkä munkin pitäisi. Ainakin joku yksittäinen tiili on käytetävä hakemassa jo muistoksi, ellei muuta...

    VastaaPoista