tiistai 7. helmikuuta 2012

Jännittää



Olohuoneemme ikkunasta on kutakuinkin tällainen maisema. Kettujen, jänisten ja kauriiden lisäksi lumessa ei näy kuin satunnaisten hiihtäjien jälkiä.


Mutta mikään ei ole ikuista. Menemme tänään tiedotustilaisuuteen, jossa esitellään lähialueen kaavaehdotus. Se jo tiedetään, että muutoksia tulee paljon, jopa kotikatumme nimi muuttuu. Olen nähnyt alustavan ehdotuksen vuosia sitten, ja se oli hyvä, toivon että tämä nykyinenkin on.


Kun muutimme tänne pellolle vajaa seitsemän vuotta sitten, oli kyllä tiedossa, että emme asu aina maalla. Rakentamisen piti alkaa jo pian muuton jälkeen, mutta lama sotki kuviot. Kerrostalosta muuttaessa tuntui, että on hauska kokeilla syrjäiselämää ja kiva päästä sitten takaisin kaupunkiin... Vaan ei se niin yksinkertaista olekaan. Olisimme kenties päässeet helpommalla, jos rakentaminen olisi tosiaan alkanut heti muuton jälkeen. Nyt kun on tottunut tarpomaan peltotietä ja katsomaan hiljaista maisemaa, tuntuu aivan käsittämättömältä, että se maisema muuttuu. En osaa kuvitella, millaista sitten on. Enkä osaa kuvitella, miltä tuntuu niistä, jotka ovat asuneet täällä aina.


Yritän asennoitua positiivisesti. Yhden maalaisvuoden sijasta saatiinkin monta, siitä on syytä olla kiitollinen. Toivottavasti olen jos en kiitollinen niin ainakin positiivinen vielä illalla tiedotustilaisuuden jälkeen!

4 kommenttia:

  1. Maalaiselle voi todella olla kova paikka vilkkaamman elämän tullessa lähemmäksi. Itse ainakin nautin naapureiden vähäisyydestä. Kesällä mökkiläisten äänet kykenen sietämään, kun kesä on lyhyt ja valoisa aika. Mutta talvella on ihanaa nauttia koskemattomasta pellosta takapihalla, metsän rauhasta ja järven selästä, jolla kukaan ei ole kävellyt tai harvat jäljet vievät kalapaikoille. Elämäni ensimmäiset 20 vuotta vietin paikassa, jossa naapuria ei nähnyt ja silloin totuin riittävään rauhaan. Ja jos joku tuli pihaan, oli hänellä joku syy tulla.

    VastaaPoista
  2. Kiitos sympatiasta! Minä olen aina tätä ennen asunut kaupungissa (tai asunhan nytkin yhdessä Suomen suurimmista kaupungeista, vaikkei siltä näytä, heh), mutta kyllä sitä näemmä aikuisenakin voi tottua hiljaisuuteen ja luonnonrauhaan. Melkein kaikki minusta ennen mukavilta näyttäneet asuinalueet näyttävät nyt ikäviltä, kun naapurit ovat niin lähellä. Huoh. Onneksi uusien talojen tulossa vielä kestää, mutta enää ei voi mitenkään kuvitella, että ehkä niitä ei rakennetakaan...

    VastaaPoista
  3. Hui. Mun lapsuudenkotini metsä- ja suomaisema on muuttunut 20 vuoden aikana hiekanajoksi, turvesuoksi ja avohakkuuksi. Alussa muutos aina kirvelee.

    VastaaPoista
  4. S, muutos tosiaan kirvelee. Vaikkei eilen esitetyissä suunnitelmissa ollut mitään erityisiä yllätyksiä ja asuinpaikamme jää edelleen ainakin pk-seuduksi aika rauhalliseksi, niin ei niitä muutoksia silti haluaisi; ja se rakennusvaihe lienee aika rasittava.

    Onneksi olen kuvannut lähiseutua paljon ja nyt on motivaatiota tehdä sitä vielä enemmän tämän vuoden aikana. Ensi vuonna meillä ei ehkä käydäkään pellon pientareella yöpaidassa kissojen kanssa aamukävelyllä...

    VastaaPoista